Totuttuun tapaan puhelin herätti taas vähän vaille 6 – siikaonkija ei aamulla nuku! Pirteähkösti pystyyn ja vessan kautta aamupalalle. Kauraryynit syötiin ripeästi ja sitten otettiin evääksi muutama hedelmä. Tykötarpeet olivat jo oven suussa valmiina, vapalaukku toiseen käteen ja tarvikekassi toiseen ja suunta kohti autoa. Oli mukava istahtaa lämpimään autoon, kun ulkona on vielä kylmää, ja suunnata keula kohti oletetusti hyviä apajia.
Perille päästyäni, Vånön lossin rantaan, saatoin todeta että saavuin paikalle vasta kolmantena – jotkut ne jaksavat nousta todella aikaisin! Kaverit olivat kuitenkin kuin sattumalta jättäneet juuri sen kohdan, jota minä havittelin, väliin, eli sain kalastaa juuri siinä missä halusin. Päätin tällä kertaa heittää suht kauas rannasta, varsinkin kun muut olivat sijoittaneet omat onkensa aika lähelle.
Vanhempi kavereista sai kiisken ja heti perään särjen – siikaa vaan ei näkynyt. Olimme olleet kalassa toista tuntia kun minun vapa rupesi nykimään. Liike oli aika mitätön, mutta pakkohan se on katsoa mikä siellä värkkää. Hetken odottelun jälkeen tein vastaiskun ja rupesin kelaamaan. Siiman päässä oli selvästikin jotain, mutta se vaikutti aika pieneltä– toivottavasti ahven. Minulle, siian jälkeen, ahven on mieluisin saalis. Yllätys oli tosi positiivinen, kun sieltä kiertyikin reilun 300 gramman siika! No niin, alkuun oli päästy. Perkaaminen oli hetkessä tehty, mutta voi jumpe että toi vesi oli kylmää.
Parin tunnin odottelun jälkeen saattoi todeta, ettei niitä siikoja sittekään ollut liikkeellä. Vapoja oli rannalla pystyssä ainakin kymmenen ja ainoastaan yksi (pienempi) siika oli tullut sinä aikana. Se vanhempi kaveri antoi jo periksi ja lähti saaliitta kotia. Minäkin ajattelin kotiinlähtöä ja että toisaalta olisi ollut mukavaa kun olisi ollut vähän enempää savustettavaa, mutta ei pidä valittaa – minulla oli sentään siika!
Iltapäiväonkijat saapuivat ja väittivät kiveenkovaa, että siika syö paremmin iltapäivällä – en usko. Olin jo ajatuksissani suuntaamassa kotiin kun toinen kavereista sanoi, että sullahan on jotain tossa vavassa. Pientä näytti taas olevan, mutta toisaalta muilla ei senkään vertaa. Se oli vähän pienempi oli kuin edellinen, mutta siika kuitenkin! Juuri niin kuin olin toivonut, kummallekin yksi kala.
Pitkästä aikaa sai mennä kotiin saaliin kera – tuntui ihan mukavalta. Kalat suolattiin ja tiistaina söimme päivällisen jälkiruuaksi vaimon kanssa siian kumpainenkin.
Dick Tallberg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti